Lisätietoa Gestalt -terapiasta

Tiedostaminen

Gestalt-terapian keskeinen tavoite on tiedostamisen kokonaisvaltainen lisääminen. Keskeisiin tiedostamisalueisiin kuuluvat mm. tietoisuus ympäristöstä (esim. fyysinen ympäristö, toiset ihmiset, kulttuuri jne.), itsetuntemus ja itsehyväksyntä, omien vaikutusmahdollisuuksien ja vastuun tiedostaminen sekä itsen ja ympäristön välinen vuorovaikutus ja kontakti.

Gestalt-terapian tavoitteena ei ole siis ensisijaisesti ratkaista jokin asiakkaan elämää kuormittava ongelma (esim. vaikea ihmissuhde, unettomuus) tai olotila (esim. ahdistuneisuus) vaan ensisijaisena tavoitteena on vahvistaa hänen kokonaisvaltaista tietoisuuttaan, mikä johtaa väistämättä ajan myötä psyykkiseen hyvinvoinnin kohenemiseen ja kykyä sekä uskallusta tukea itse itseään vaikeita valintoja tehdessään. Näin henkilö kokee ohjaavansa yhä enemmän itse omaa elämäänsä, mikä on keskeinen kokemus voidaksemme kokea psyykkistä hyvinvointia.

Fenomenologia

Ihmisen on mahdotonta tietää todellisuutta sellaisena kuin se on, sillä kokemustamme todellisuudesta värittävät aina ne tulkinnat, joita havainnoistamme teemme. Siten joudumme aina tyytymään siihen kokemukseen, miten asiat vaikuttaisivat olevan (Crocker, 2005, 66). Gestalt-terapiassa tästä lähtökohdasta nousee esiin kolme keskeistä periaatetta.

Ensimmäiseksi terapeutti pyrkii pääsemään ensisijaisesti selville asiakkaan omasta kokemuksesta suhteessa hänen kertomaansa tapahtumaan. Gestalt-terapiassa pyritään näin tutkimaan asiakkaan (jäykistyneitä) uskomuksia ja ymmärrystä kaikesta kokemastaan ja sitä, kuinka nämä elämänhistorian varrella muovautuneet uskomukset vaikuttavat ja estävät hänen parasta mahdollista luovaa sopeutumistaan siihen maailmaan ja ympäristöön, jossa hän tällä hetkellä elää. Tutkimisen ja kokeilun kautta terapiassa kyetään lisäämään asiakkaan tietoisuutta joustavan sopeutumisensa esteisiin, minkä seurauksena hän kykenee hiljalleen oman harkintansa ja uusien kokeilujen avulla irtautumaan siitä, mikä on aiemmin ollut hänen hyvinvointiaan estävää (Crocker, 2005, 69).

Toinen fenomenologiseen menetelmään kuuluva periaate on kuvailu. Gestalt-terapiassa asioista keskusteltaessa pyritään kuvailemaan mahdollisimman elävästi ja yksityiskohtaisesti niitä vaikutelmia ja kokemuksia, jotka kulloinkin ovat huomion kohteena sen sijaan, että tehtäisiin abstrahoivia ja älyllistäviä tulkintoja tai pyrittäisiin aina selittämään miksi asiakas reagoi niin kuin reagoi. Yksinkertaistaen siis asiakkaan kertoessa olevansa vaikkapa ahdistunut, kiinnitetään huomiota erityisesti siihen millä tavalla hän on ahdistunut sen sijaan, että pyrittäisiin väkisin keksimään jokin selitys, miksi hän on ahdistunut (esim. "Olet sairastellut ja tehnyt kovasti töitä, varmasti siksi sait paniikkikohtauksen"). Kuvailun kautta asiakas oppii etsimään ja arvioimaan oman kokemuksensa perusteella niitä seikkoja, jotka joko tukevat tai eivät tue hänen tekemiään olettamuksia ympäristöstä, esim. toisista ihmisistä. Näin asiakas oppii luottamaan ennen kaikkea omaan kokemukseensa ja sen arviointiin spekulatiivisen ja järkeistävän (tunnekokemuksen ohittavan) tulkinnan sijaan.

Kolmas fenomenologiseen menetelmään kuuluva periaate on horisontaalisuus ja hierarkkisuuden välttäminen. Tällöin terapeutti pyrkii suhtautumaan asiakkaan esiin tuomiin kokemuksiin tasapuolisesti, hän ei tarkoituksellisesti ohjaa terapian sisältöä mihinkään tiettyihin teemoihin eikä hän arvota tiettyjä asiakkaan kokemuksia tärkeämmiksi kuin toisia. Toki horisontaalisuuden on kuitenkin toteuduttava terapian kontekstissa niin, että terapeutin tehtävä on riittävässä määrin rajata työskentelyä sellaiseksi, että se palvelee terapian tavoitetta: tiedostamisprosessia olennaisilta osin ja siten asiakkaan kykyä ottaa asteittain vahvempi vastuu omasta elämästään (Arnold, 1998, 45; Crocker, 2005, 70).

Kenttäteoria

Kenttäteorian taustatuella, fenomenologisen menetelmän avulla Gestalt-terapiassa tutkitaan kaikkia niitä voimia/tekijöitä. jotka liittyvät asiakkaan kokemukseen. Kenttä tarkoittaa käytännössä mitä tahansa kokonaisuutta, jonka osien toiminta vaikuttaa toisten osien toimintaan ja toisaalta jokainen osa on riippuvainen toisten osien toiminnasta. Kuten huomataan, kyseessä on varsin abstrakti ja laaja teoriaviitekehys. Käytännössä kuitenkin terapiatilanteessa olennaista on ymmärtää, että jokainen meistä on osa suurempaa kenttää, jossa me jatkuvasti vaikutamme ympäristöön ja ympäristö lukemattomin tavoin vaikuttaa meihin. Kenttäteoria on myös Gestalt-terapialle tyypillisen tässä-ja-nyt-hetken taustalla - kaikki koettu elämä aiemmin ja nykyinen elämäntilanne vaikuttavat siihen, millä tavalla asiakas (toki myös terapeutti) kohtaavat toisensa terapiatilanteessa.

Eksistentiaalinen dialogi

Martin Buber, jonka ajatuksiin eksistentiaalisesta dialogista myös Gestalt-terapian vuorovaikutus nojaa, on esittänyt dialogille joitakin välttämättömiä ominaisuuksia. Näitä ajatuksia on edelleen sovellettu terapiakontekstiin. Gestalt-terapiassa eksistentiaalinen dialogi näkyy seuraavasti.

Ensimmäinen Gestalt-terapian vuorovaikutuksen kulmakivi on inkluusioksi kutsuttu toimintamalli, jossa terapeutti samaistuu asiakkaan kokemukseen tuomitsematta, analysoimatta ja tulkitsematta tätä ja säilyttäen kuitenkin samaan aikaan tietoisuuden itsestään erillisenä asiakkaasta (Arnold, 1998, 152; Yontef, 2005, 95). Inkluusion kokemuksen seurauksena asiakkaalla on mahdollista kokea olonsa turvalliseksi ja siten tutkia terapeutin kanssa kokemuksiaan ilman työskentelyä estävää pelkoa kokemustensa jakamisen seurauksista.

Lisäksi asiakkaan kokemukseen samaistumalla ja tästä heränneitä kokemuksia ääneen kommentoimalla terapeutilla on mahdollista auttaa asiakasta tarkentamaan tietoisuuttaan itsestään ja ympäristöstään (Arnold, 1998, 26), esim. tilanteissa, joissa asiakas vaikuttaa ohittavan tunnereaktioitaan ja pyrkivän kuvailemaan hänelle vaikeita kokemuksia vain faktoja kertomalla. Inkluusion seurauksena asiakas saa myös vahvistusta ja validointia kokonaisvaltaiselle olemassaololleen, mikä on merkittävä osa Gestalt-terapian eksistentiaalista dialogia (Yontef, 2005, 95).Kiintymyssuhdeteorioissa tämä vastannee turvalliselle kiintymyssuhteelle ominaisen emotionaalisen vastavuoroisuuden ydinkokemusta.

Dialogin kolmas ominaisuus, läsnäolo, on kirjallisesti vaikeasti määriteltävissä. Se kytkeytyy kuitenkin aitouteen ja aitoon asiakkaasta välittämiseen. Myös terapeutin kyky näyttää omaa persoonaansa sekä terapeutin hoitotilanteessa ilmaiseman kokemuksen (esim. myötätuntoinen pahoillaan oleminen asiakkaan kokemista vaikeuksista) ja sisäisen kokemuksen yhtenäisyyttä. Arnold puolestaan nostaa läsnäolon keskiöön terapeutin harkitusti ilmaisemat havainnot, maut, tunteet, omat kokemukset, ajatukset jne.

Näiden konkreettisten kokemusten esiin nostamisen mielekkyys on siinä, että tällöin "terapeutti antaa asiakkaalleen fenomenologisen näkökulman, niin että tämä alkaa luottaa välittömiin kokemuksiinsa ja laajentaa täten tietoisuuttaan." (Arnold, 1998, 26). Inkluusion, (vahvistuksen) ja läsnäolon lisäksi eksistentiaalisen dialogin toteutumiseksi terapeutin on myös luotettava dialogiin. Todellisen dialogin toteutumiseksi molempien osapuolten on kohdattava toisensa aitoina itseinään ja antautumalla vuorovaikutukseen ilman pyrkimystä kontrolloida kanssakäymisen lopputulosta (vrt. manipulointi).

Yllä mainittujen ominaisuuksien täyttämän dialogin seurauksena asiakas kokee, että hänestä välitetään ja hän kokee itsensä myös ymmärretyksi. Siten hän kykenee dialogisessa kontaktissa ottamaan enemmän riskejä ja uskaltaa tunnistaa sekä tuoda esiin todellisen itsensä, tunteensa, toiveensa ja menneet kokemuksensa kokonaisuudessaan (Yontef, 2005, 96). Dialogisen kontaktin mahdollistavien avautumisten kautta asiakas saa kokemuksen, että häntä kunnioitetaan, hänet hyväksytään ja hänestä pidetään sellaisena kuin on.

Kontakti ja kokemuskehä

Eräs Gestalt-terapian keskeisimmistä käsitteistä on kontakti. Alla on suppeasti kuvattu kokemuksellinen kehä (Cycle of experience), joka valottaa kontaktin muodostumisen ja kontaktista vetäytymisen jatkuvaa kehää tarkemmin (esim. Korb, Corell & Van de Riet, 2002, 25).

Kuvitellaan tilannetta, että olet joutunut riitatilanteeseen ja tilanne on päättynyt niin, että asia jää vaivaamaan. Tässä kokemuskehän ensimmäisessä vaiheessa ihmiselle syntyy havainto tai aistimus jostakin ärsykkeestä, esim. ahdistus, joka sai alkunsa esimerkissämme selvittämättömästä riidasta. Toisessa vaiheessa tulet tietoiseksi tästä tilastasi, siis ahdistuksesta, joka jäi riidan jälkeen vaivaamaan. Havainnon tultua tietoiseksi energisoidut tarkastelemaan vallitsevan ympäristön tarjoamia mahdollisuuksia tyydyttää tämä tarve, tässä tapauksessa tarve lieventää ahdistusta ja siis rauhoittua. Vaihtoehtoja voisi olla vaikkapa yrittää selvittää asia riidan toisen osapuolen kanssa. Tai voit soittaa ystävälle ja jakaa kokemusta tästä ikävästä tapahtumasta. Toisaalta voisit juoda myös itsesi tukevaan humalaan tai hotkia mahasi täyteen lohduttavia herkkuja rauhoittuaksesi. Vaihtoehtoja on olemassa lukemattomia. Neljännessä vaiheessa valitaan yksi mahdollisista vaihtoehdoista ja ryhdytään toteuttamaan tätä. Tästä toimintaan ryhtymisestä seuraa kontakti (keskustelu ystävän kanssa) ja kontaktin onnistuessa rauhoitut ja vetäydyt sulattelemaan kokemusta.

Yksi näkökulma psyykkisten häiriöiden synnylle on edellä kuvatun kokemuksellisen kehän spontaanin ja joustavan toiminnan estyminen joko ympäristön vaikutuksesta tai siitä, että ihminen itse estää itseltään tällaisten hänen hyvinvointiaan tukevan toiminnan (esim. ajatusmallit, ettei jotakin ole soveliasta tehdä, häpeä tms.). Tämä kokemuskehän ajatus voi toimia tausta-ajatuksena Gestalt-terapian keskeiselle sisällölle eli tutkia tapaa olla kontaktissa (vuorovaikutuksessa) maailman kanssa, josta lisää seuraavassa.

Kontaktiraja

Walter Arnold (1998, 25) määrittelee ihmisten välisen kontaktin seuraavasti:"[Ihmis]suhteen perusosa on kontakti. Kontakti on rajan kokemista sen välillä, mikä minä olen ja mikä ei ole minua. Se on kokemus, jossa olen yhteydessä itseni ulkopuolella olevan kanssa ja koen samalla itseni erilliseksi siitä, mikä en ole. Voimme olla kontaktissa ympäristöön ja toisiin ihmisiin kaikilla aisteillamme. Gestalt-terapiassa ei tästä syystä keskitytä vain puheeseen (koska olemme paljon muutakin kuin puhetta ja ajatuksia) vaan ihminen huomioidaan myös kokemuksellisella tasolla.

Jos mietit jotakin lempimusiikkikappalettasi ja sitä, mitä se sisälläsi herättää, eivät mitkään sanat kykene tekemään täysin oikeutta sille, miten tämän kappaleen koet. Gestalt-terapiassa siten huomioidaan myös tämä merkityksellinen olemassaolon alue ja myös kokemuksellisella tasolla eri tekniikoin on mahdollista lisätä asiakkaan tietoisuutta. Gestalt-terapiassa siis nähdään, että eri aistielimissä ja motorisessa toiminnassa syttyvät ja sammuvat prosessit muodostavat eheän kokonaisuuden ja siten keskeneräiseksi jääneen kokemuksen työstäminen (esim. aiemmin mainittu selvittämätön riita) vain kielellisin käsittein keskustelemalla ei koskaan päästä viemään keskeneräistä kokemusta (unfinished business) loppuun. Viime vuosina myös muut terapiakoulukunnat ovat vahvemmin havahtuneet tähän ilmiöön.

Edelliseen esimerkkiin liittyen siis paitsi että terapiassa voidaan keskustella ja kuvata ikävää riitatilannetta, tärkeää on myös tiedostaa ja mahdollisesti terapiatilanteessa nostaa esiin myös esim. kehon reaktioita (hikoilu, tärinä), tutkia oman äänen muuttumista tilanteessa, pohtia mihin asiakas kiinnitti katseellaan huomiota jne. Nämä kokemukset eivät välttämättä ole työskentelyn pääosassa mutta niiden huomioiden tarvitaan, jotta haavoittavasta kokemuksesta voi riittävällä tavalla todellisuudessakin vapautua. Vaikka alla oleva esimerkki kuvaakin pienen lapsen toimintaa, sama ilmiö toistuu myös aikuisilla.

Kolmevuotias poika on vanhempansa kanssa pulkkamäessä. Poika vaatii vanhempaa laskemaan korkealta mäeltä ja kovan vauhdin seurauksena vanhempi laskee pulkallaan lapsesta katsoen pitkän matkan päähän. Lapsi hätääntyy vanhemman mennessä liian etäälle lapsen turvalliseksi kokemasta välimatkasta, itkee ja juoksee vanhemman perään . Vanhempi nostaa pojan tiukasti syliin, rauhoittelee poikaa ja kertoo ettei ymmärtänyt laskevansa liian kauas. "Sinä kerrot mitä kävi," lapsi pyytää kyynelten lomasta muutamaan kertaan ja vanhempi toistaa selostuksen tapahtuneesta.

Pojalle pelkkä kertominen ei kuitenkaan riitä. Seuraavaksi hän vaatii useaan kertaan saman pelottavan laskun toistamista ja ohjeistaa vanhemmalleen: "Sinä menet ylös, minä en pääse kyytiin ja alan itkemään. Sinä lasket kauas. Minä juoksen ja itken. Lunta lentää naamalle. Sinä sanot, että et tiennyt että minä pelkään." Leikittyään saman leikin muutamaan otteeseen, liikkeet ja aistit huomioiden (näkee vanhemman menevän ohi, itkee, lumen tuntu kasvoilla jne.) lapselle ensikokemuksesta avoimeksi jääneet prosessit on viety loppuun, hän on tyytyväinen ja jatkaa mäen laskua tavalliseen tapaansa.

Näiden kokemuksellisten prosessien työstämiseksi Gestalt-terapiassa on olemassa useita eri tekniikoita, joita kutsutaan kokeiluiksi. Esimerkiksi asiakasta saatetaan pyytää kuvittelemaan joku hänelle merkityksellinen henkilö ja kertomaan tälle henkilölle ääneen se, mikä häntä vaivaa (sen sijaan että keskustellaan vain ao. henkilön herättämistä tunteista). Joskus terapeutti saattaa keksiä jonkin lauseen, jonka pyytää asiakasta toistamaan ja katsotaan, mitä tämä asiakkaassa herättää. Kokeiluja on lukemattomia mutta tärkeää on asiakkaan tiedostaa, että ne ovat aina terapeutin ehdotuksia, niitä ei ole pakko toteuttaa. Toisekseen on tärkeää ymmärtää, etttei kyseessä ole myöskään harjoitus, josta suoriutudaan hyvin tai huonosti vaan kyseessä on vain ja ainoastaan keino nostaa esiin jotakin kokemuksellisella tasolla sellaista, joka ei pelkästään asiasta kertomalla tule riittävällä tavalla tiedostetuksi. Joskus kokeilujen kautta löytyy jokin uusi näkökulma, joskus taas tullaan hukanneeksi hieman aikaa.

Oletan, että miltei kaikki kokevat kokeilut jollakin tapaa ahdistaviksi, noloiksi ja pelottaviksi, mutta ajatukseen totuttuaan suurin osa kokee kokeilut hyvin palveleviksi.

Rajahäiriöt

Gestalt-terapiassa on lueteltu joukko rajahäiriöitä, jotka ilmenevät käytännössä henkilön tapana keskeyttää tai vääristää kontaktia. Nämä rajahäiriöt ovat jossakin elämänvaiheessa palvelleet selviytymistä mutta samaan aikaan nykyhetkessä ne toimivat esteinä henkilön itsesäätelylle hänen kontaktinsa ympäristöön jäädessä jollakin tapaa vähemmän ravitsevaksi kuin mitä se voisi olla. Rajahäiriöt ilmenevät varsinkin ihmisten välisessä vuorovaikutuksessa ja siten niillä on myös keskeinen rooli Gestalt-terapiassa.

Retroflektio

Edward Smith (painossa) erottelee retroflektiosta kolme eri muotoa. Ensimmäistä muotoa Smith kuvaa toiminnan retroflektioksi (retroflection of action), jossa itsen aktiivista puolta kontrolloidaan tai hillitään tilanteissa, joissa se ei ole välttämätöntä tai yksilön kannalta edes rakentavaa. Me kaikki kohtaamme tilanteita, joissa itsensä kontrollointi ja pidättäytyminen tietystä sanomisesta tai toiminnasta on rakentavaa ja edesauttaa hyvinvointiamme. Kuitenkin pakonomainen (neuroottinen) ylikontrollointi johtaa siihen, että sisällä heräävä sensomotorinen jännitys jää sisäämme eikä lisää aktiivisuutta toiminnan tasolla (Enright, 1970). Kokemuksellisesti seuraukset ovat tästä moninaiset mm. lisääntynyt levottomuus, ahdistus, ärtyneisyys tai korostunut estyneisyys ja kyvyttömyys puolustautua vuorovaikutussuhteissa. Näiden lisäksi kliiniseen kokemukseen perustuen pidän mahdollisena, että mm. osa ruokailua häiritsevistä nielemisvaikeuksista, joihin ei löydy somaattista syytä, ovat perua tämän kaltaisesta retroflektiosta, jossa sensomotorinen jännitys pakkautuu esimerkiksi kurkun alueelle aiheuttaen voimakkaan pelon tukehtumisesta.

Toiminnan retroflektion lisäksi Smith erottelee kaksi retroflektion vuorovaikutuksellista muotoa. Näistä toisessa ihminen tekee itselleen sitä, mitä toivoisi muiden tekevän itselleen. Yleisimpiä esimerkkejä tästä retroflektion muodosta lienee itsen silittely/hively ahdistavassa tilanteessa, masturbaatio sekä äärimmillään narsismi, jossa ihminen korostuneesti (ja epärealistisesti) ihailee itseään kärsien kuitenkin samaan aikaan valtavasta sisäisestä tyhjyydestä jäätyään elämänsä aikana vaille riittävää hänelle tärkeiltä ihmisiltä saatavaa lämpöä, rakkautta, hyväksyntää ja ihailua.

Toisessa retroflektion vuorovaikutuksellisessa muodossa ihminen tekee itselleen sen, mikä alunperin oli tarkoitettu ympäristöönsä mutta syystä tai toisesta tämän kokemuksen ilmaiseminen tai suuntaaminen ympäristöön ei ole yksilölle mahdollista. Tämä retroflektion muoto liittyy keskeisesti itseinhoon sekä itseen kohdistuvaan aggressioon, äärimmillään itsetuhoisuuteen (mm. viiltely).

Smithin erottamien retroflektioiden lisäksi on vielä erotettavissa neljäs, proflektioksikin kutsuttu retroflektion muoto. Tällöin henkilö tekee ympäristölleen sitä, mitä todellisuudessa haluaisi ympäristön tekevän hänelle itselleen. Tyypillistä on esimerkiksi joillekin aikuisille olla äärimmäisen huolehtivaisia ja huomaavaisia toisia ihmisiä kohtaan. Tämän ylikorostuneen huomaavaisuuden taustalla on usein kaipuu tulla itse kohdelluksi hellävaroen ja lempeästi henkilön kokiessa itsensä puolustamisen hyvin vaikeaksi.

Introjektio

Introjektio on taipumusta nielaista ympäristöstä saatavat vaikutteet kokonaisina vailla pureksintaa, pohtimista, kritiikkiä ja omaa näkökulmaa. Seurauksena on joukko sisäistettyjä pitäisi-ajatuksia, joiden mukaan ihminen pyrkii elämään menettäen samalla osan mahdollisuuksista joustavaan itsesäätelyyn ja siten omien todellisten tarpeiden tyydyttämiseen. Vahvasti introjisoivan henkilön maailmansa koostuu siis "pitäisi"-kokemuksista: pitää olla ahkera, pitää olla ystävällinen, pitää olla huolellinen jne. Arnoldin mukaan introjektiot ovat kaikkien rajahäiriöiden perusta ja niihin törmätään terapiassa aina, ennemmin tai myöhemmin.

Gestalt-terapian näkökulmasta siis on tärkeää pyrkiä lisätä henkilön tietoisuutta siitä, mitkä kaikki asiat vaikuttavat siihen, millä tavalla hän reagoi tiettyyn tilanteeseen. Taustalla on usein vaikuttimena myös erilaisia pitäisi-ajatuksia liittyen joko omaan toimintaan tai toisaalta siihen, millä tavalla henkilön mielestä muiden pitäisi toimia. Siten introjektioiden tiedostamista edistämällä (tai tietoisuutta ylipäänsäkin) pyritään vahvistamaan henkilön kykyyn reagoida tilanteeseen, ei siihen, mitä hänen mielestään pitäisi olla.

Perls on verrannut tätä autolla ajamiseen. On mahdotonta päättää ennen ajamaan lähtemistä, että tänään haluan tai minun pitää saada ajaa 80 km/h koko matkan. Tämä ei käytännössä voi onnistua. Sen sijaan kun autoilija sovittaa nopeutensa kulloiseenkin tilanteeseen parhaaksi mahdolliseksi (rankkasade, traktori tiellä, ahdas kuja jne.), on lopputuloksenakin parasta mahdollista autolla ajoa. Sama pätee elämään yleisemminkin; kun henkilö kykenee luovasti sopeutumaan tilanteensa, hänen toimintansa ohjautuu kokonaisvaltaisesti huomioiden demokraattisesti ajatukset, tunteet, kehon ja toiset ihmiset ja tällöin toiminta on myös spontaania (muttei impulsiivista) ja tietoisesti toteutettua. Pitäisi-ajatusten ajamassa toiminnassa diktaattoriksi nousee ajattelu, jolloin psyykkinen pahoinvointi syntyy erityisesti tunteiden, joustavan sosiaalisen vuorovaikutuksen ja kehon toiminnan laiminlyönnin seurauksena.

Introjektioilla on hyvinvointiakin edistävä merkityksensä: eläessämme monimutkaisessa maailmassa emme mitenkään voi jäädä pohtimaan jokaista toimintatapaamme, jonka olemme sattumalta nielaisseet ja jota noudatamme sen enempää ajattelematta. Kuka käskee kättelemään juuri oikealla kädellä? Miksi kesken palaverin ei saa nousta seisomaan selkää verryttääkseen? Hyvinvointia edistävät introjektiot ovat joustavia niin, että valitessaan toisin ihminen kykenee muuttamaan introjisoitua toimintaansa. Oikean kätensä loukannutta voikin tällaisessa poikkeustilanteessa kätellä vasemmalla kädellä. Ehkäpä ensi kerralla voit hieman jaloitella kesken puuduttavan palaverin? Vastaavasti patologiset, siis organismin optimaalista itsesäätelyä ja siten hyvinvointia kuormittavat introjektiot ovat luonteeltaan jäykkiä, joustamattomia ja neuvottelemattomia.

Projektio

Projektiossa ihminen heijastaa tiedostamattaan itsestään osia (pääsääntöisesti tunteita ja ajatuksia) ympäristöönsä ja kieltää näiden osien olemassaolon itsessään. Hyvinvointia edistävää ja luovaa projektiota esiintyy runsaasti mm. taiteessa, jossa taiteilija siirtää omia sisäisiä kokemuksiaan taideteoksiinsa. Patologisena projektio esiintyy mm. ihmissuhteissa, joissa kontakti ja vuorovaikutus vääristyvät projisoijan havaitessa muissa ihmisissä ilmiöitä, jotka ovat käytännössä pääosin hänen mielikuvitustaan. Esimerkiksi konfliktitilanteissa mielestään alakynteen jäävä ihminen saattaa syyttää muita halusta alistaa häntä. Tai häpeävä ihminen kokee muiden haluavan häväistä hänet.

Perls, Hefferline ja Goodman (1952, 453-455) mainitsevat projektioiden liittyvän usein kulttuurille tyypillisiin introjektioihin - asioihin, joita siinä kulttuurissa, jossa yksilö elää, pidetään typerinä, väärinä tai epäilyttävinä. Projisoinnin mielekkyys liittyy näin ollen siihen, että projisoija on tietoinen tietyn tarpeen aiheuttamasta kiihtymyksestä (excitation) mutta törmää tämän tarpeensa kanssa johonkin vaikeuteen pyrkiessään kohtaamaan ympäristön tämän tarpeen kanssa. Esimerkiksi tottelevaisuutta korostavassa ilmapiirissä elävä henkilö saattaa alkaa nähdä vihamielisyyttä ympärillään siellä, missä sitä ei edes esiinny. Projisoimalla ilmiö ympäristöön voi projisoija tällöin elää läpi pelkäämänsä ilmiön (esim. tutustua vihamielisyyteen ts. vihaan teemana) joutumatta kohtaamaan projisoidun aineksen aiheuttamaa epämukavuutta itsessään. Tämä läpieläminen jää kuitenkin niin abstraktille ja vääristyneelle tasolle ettei se auta projisoijaa eheytymään, minkä johdosta hän on altis jatkamaan saman projektion toistamista yhä uudelleen (yhä uudelleen näkee läheisissään merkkejä olemattomasta suuttumuksesta). Vaarana on syntyä projektioiden noidankehä, jossa projektion kohteena oleva ympäristö työlääntyy kerta kerralta yhä enemmän ja alkaa vastustaa voimallisemmin näitä projektioita. Tämä vahvistaa projisoijan käsitystä siitä, että hänen ympäristössään projektion sisältö todellakin on vaarallinen ja torjuttu ilmiö (suuttuminen ei todellakaan käy päinsä näiden ihmisten seurassa), mikä puolestaan ruokkii introjektioita ja voimistaa tarvetta projisoida ei-toivottu (oma viha) itsen ulkopuolelle. Tämä puolestaan kuormittaa jälleen yhä enemmän ympäristöä. Projektiot vaikuttavat usein mm. sairaalloisen mustasukkaisuuden taustalla, jolloin mustasukkainen henkilö ei erota omaa epävarmuuttaan ja viehtymystään parisuhteen ulkopuolisiin henkilöiden, minkä johdosta hän näkee harhaisella tavalla kumppaninsa jatkuvasti uusia hairahtamistilaisuuksia etsivänä pettäjänä.

Konfluenssi

Konfluenssissa rajahäiriötasolla elävä ihminen on käytännössä kyvytön pitämään yllä rajaa itsensä ja ympäristön, toisten ihmisten välillä. Hänen maailmassaan eroavaisuuksilla ei ole arvoa tai ne ovat hänelle uhkaavia. Konfluenssissa elävän ihmisen johtoajatus tuntuukin olevan: "Kaikki käy, miten vain haluat" Taustalla on siis erillisyyden kokeminen uhkana ja kokemus siitä, että vuorovaikutus tapahtuu pääosin muiden ehdoilla. Tällaiseen vuorovaikutukseen tottuneen konfluenssissa elävän kokemus on se, että hänen on mukauduttava tai hänet saatetaan hylätä.

Konfluenssia esiintyy käytännössä käsi kädessä projektion kanssa, sillä projektiossa yhtä lailla ihmisen on vaikea erottaa sitä, mikä on minua ja mikä ei ole minua (Arnold, 1998, 88). Kun projektiossa oma kokemus siirretään toiseen ihmiseen (esim. kiellän oman vihamielisyyteni mutta kuvittelen, että havaitsen sitä toisissa), konfluenssissa elävä pyrkii säilyttämään sosiaalisen harmonian mukautumalla liioitellusti toisten tahtoon ja toiveisiin. Usein konfluenssissa elävän taustalta löytyy kokemuksia, joissa ympäristö on torjunut liioitellulla voimalla hänen eriytymispyrkimyksensä tai oman tahdon ilmaisut. Välttääkseen tällaiset liian ahdistavat konfliktit henkilö alkaa ylimukautua ympäristöönsä ja pyrkii näin säilyttämään kontaktin toisiin ihmisiin. Paradoksaalista kyllä, ylimukautumalla toisten tahtoon hän menettää juuri sen mitä kaipaa; elävä kontakti voi toteutua vain rajapinnalla kahden psyykkisesti erillisen henkilön välillä. Siten ilman omia rajoja ja eroavaisuuden arvostamista ei voi syntyä ravitsevaa kontaktia. Tai kuten Arnold toteaa:"Jos ei ole kokemusta itsestä, ei voi olla kokemusta toisista."

Toisaalta konfluenssissa on toki kasvua tukevat muotonsakin tarjoten mm. antoisia ykseyden, intiimin kohtaamisen ja sulautumisen kokemuksia. Näissä tilanteissa konfuenssista kuitenkin ajan myötä irrottaudutaan ja kokemus omasta erillisyydestä palautuu. Patologisessa konfluenssissa elävä ei kykene tiedostamaan eikä varsinkaan hyväksymään erillisyyttään.

Deflektio

Deflektiossa ihminen pyrkii vähentämään itselleen epämukavaksi käyvää kontaktin intensiteettiä ja näin ollen sivuuttamaan jollakin tapaa toista ihmistä. Deflektoiva ihminen toisaalta on kiinnostunut ja tuntee vetoa toista ihmistä tai tietoisuudessa olevaa seikkaa kohtaan, mutta samaan aikaan hän on huolissaan siitä, että tulee vaikutetuksi tai kosketetuksi ja siten myös paljastetuksi. Deflektioinnilla siis estetään ympäristön vaikutuksen pääsemistä omien rajojen sisäpuolelle (Arnold, 1998, 85). Deflektointi voi olla esim. katsekontaktin välttelyä, kieltäymystä tarttua toisen tekemään emotionaalisesti merkitsevään aloitteeseen (esim. "Minä pidän sinusta"), puheenaiheen vaihtamista tai emotionaalisesti latautuneesta aiheesta puhuminen karskisti tai aiheen vääntämistä vitsiksi.

Sen lisäksi, että deflektiota esiintyy suhteessa ympäristöön voi deflektiota esiintyä myös sisäisiin kokemuksiin liittyen. Tämä tulee esiin omien kokemusten vähättelynä, laimentamisena, pehmentämisenä ja mitätöintinä. Tällöin taustalla on vajaaksi jäänyt samaistuminen tässä-ja-nyt heräävään tai syntyvään kokemukseen, jota usein motivoi huoli kasvojen menettämisestä, ympäristön liiasta kuormittumisesta ja torjunnasta tai muista seurauksista, jos henkilö tuo esiin kokemuksensa täydessä mitassaan.

Lasten kasvatuksen nimissä ympäristö saattaa pyrkiä edistämään deflektointia tavalla, joka ei todellisuudessa lisää hänen hyvinvointiaan vaan ennemminkin eristää häntä. Usein taustalla on aikuisten kuormittuneisuus tai muutoin kiireisyys (siis puutteellinen läsnäolo), jolloin he eivät vaivaudu samaistumaan lapsen kokemukseen vaan pyrkivät ohittamaan tilanteen mahdollisimman vaivattomasti. Kun lapset alkavat innostua, heitä käsketään rauhoittumaan. Kun he pahoittavat mielensä, kehotetaan olemaan välittämättä. Lisäksi meillä on käytössämme muka-pika-apuna liuta kliseitä: "uutta matoa koukkuun vaan", "ei pidä jäädä tuleen makaamaan", "älä välitä, kaatuu sitä valtamerilaivojakin". Hyvän tahdon nimissä myös kipua kehotetaan usein sivuuttamaan, mikä käytännössä kannustaa lasta vieraantumaan kehostaan ja osoittaa lapselle, ettei hänen sovi olla täydessä mitassaan tarvitseva aikuista kohtaan.

Kauan sitten olin erään 5-vuotiaan sukulaispojan kanssa käymässä eläintarhassa. Juoksennellessaan poika sattui kaatumaan asfaltille. Huusin sen enempää ajattelematta pojalle:"Ei hätää, ei sattunut, nouse vaan ylös!", kaiketi halutessani päästä nopeasti seuraavan kiinnostavan eläinhäkin luo ja samaistumatta lainkaan tuossa hetkessä pojan kokemukseen. Poika kääntyi maassa istuen ympäri ja vastasi kiukkuisesti:"Sattupas. Mä kaaduin käsille ja mua sattuu nyt mun käteen!". Tänä päivänä riemuitsen pojan voimasta uskaltaa vastustaa yritystäni deflektoida hänen kokemustaan.

Egotismi

Egotismi liittyy korostuneeseen kontrollipyrkimykseen kontaktissa. Tilanteessa, jossa henkilön sisäinen tarve ja ympäristö ovat molemmat virittäytyneet kontaktiin hänen onkin vaikea heittäytyä vuorovaikutustilanteeseen täydessä mitassaan. Sen sijaan henkilö alkaakin ylikontrolloida ja hillitä toimintaansa, jolloin tällä tavoin keskeytetyn kontaktin antama kitsas ravinnon määrä jättää organismin nälkäiseksi. Egotistin maailmassa ei ole sijaa spontaanisuudelle, heittäytymiselle ja antautumiselle, jotka hän kokee uhkana. Sen sijaan kontaktia määrittää nimenomaisesti pakonomainen tarve ylikontrolloida ja hillitä. Egotisti ikään kuin tutkii ja kommentoi itseään ja suhdettaan ympäristöön ulkopuolisena tarkkailijana (Clarkson, 1989, 54). Egotistin pyrkimys estää yllättävää ja spontaania tapahtumasta saa hänet pyrkimään myös yhä vahvemmin kontrolloimaan ympäristöään. Tällöin ympäristö lakkaa ravitsemasta häntä eikä hän kykene enää käyttämään ympäristöä ravinnonlähteenään. Lopputuloksena on kuihtuminen, yksinäisyys ja kyllästyneisyys (Perls, Hefferline, Goodman, 1952, 457).

Hyvinvoinnille suotuisana muotona egotismi esiintyy mm. pitkäntähtäimen suunnitelmissa ja laajalti arkielämässä ylipäänsä. Jos kuuntelisimme vain tunnettamme, moni meistä jäisi aamuisin kotiin nukkumaan herätyskellon ilmoittaessa uudesta työpäivästä. Kyky tarkastella tilannetta objektiivisesti ja rationaalisesti auttaa siis meitä hallitsemaan elämäämme. Egotisti onkin tämän harkinnan mestari mutta häneltä puuttuu kyky heittäytyä ja antautua subjektiivisille ja emotionaalisille kokemuksille.